Pääsykokeista ja ylioppilastutkinnosta

Pääsykokeet ja niiden tarpeellisuus ovat säännöllisesti keskustelun aiheena. Aihe toistuu ainakin kerran vuodessa oppilaitosten hakusesongin aikaan. Useimmat ovat sitä mieltä, että pääsykokeet ovat nykyisellään ylimääräinen rumba varsinkin kun pääsykokeisiin pitäisi (ideaalisti) valmistautua toisen asteen tutkinnon (lukio tai ammattikoulu) viimeisenä keväänä eli yhtä aikaa edellisen tutkinnon loppurutistuksen kanssa. Mitä varten meillä on ylioppilaskokeet, jos niillä ei pääse suoraan opiskelemaan kuin muutamalle alalle, kysyvät monet.

Käyn ensin läpi muutamia asioita, joissa olen huomannut virheitä ainakin viime aikojen keskustelussa. Toiseksi kuvaan pääsykokeiden tarkoitusta siten kuin sen ymmärrän ja lopuksi arvioin muutamia vaihtoehtoja asiassa.

Yleinen näkemys on, että ylioppilastodistuksen ei pitäisi olla ainoa pääsylippu korkea-asteelle, koska nuori ei välttämättä vielä tiedä, mitä haluaa opiskella ja voi siksi valita vääriä aineita yo-kirjoituksiin. Valinnat 18-vuotiaana siten vaikuttaisivat koko loppuelämän koulutusmahdollisuuksiin. Myöskään yleinen kouluinnostus ja -menestys eivät välttämättä ole kaikilla tuossa iässä parhaita mahdollisia ja myöhempi innostus esimerkiksi yliopisto-opintoihin voisi kariutua huonoihin arvosanoihin.

Yllä kuvattu ei kuitenkaan pidä paikkansa. Jos kirjoitukset menivät aikanaan huonosti, ylioppilastodistusta on mahdollista täydentää myöhemmin ja sen voi vaikka suorittaa kokonaan uudelleen. Tästä syystä korkeakouluihin pyrkiminen ei suoraan kaatuisi huonoon todistukseen, vaikka todistusvalintaan siirryttäisiinkin. Toki todistusten uusimisesta aiheutuisi omat vaikeutensa kuten kirjoittajien lisääntyminen nykyistä useampien uusijoiden vuoksi ja kirjoitusten mahdollinen ruuhkautuminen, mutta vastaavasti pääsykokeiden järjestäminen poistuisi. Voisi sanoa, että osallistujarynnistys ja useampi yrityskerta vain siirtyisivät paikasta toiseen varsinaisesti kuitenkaan ratkaisematta itse ongelmaa.

Motivoituneiden uusijoiden tuleminen uusintakirjoituksiin voisi tosin laskea nuorten arvosanoja (koska käytössä on normaalijakaumaan perustuva arvosanojen jakojärjestelmä) ja mahdollisesti loisi kierteen, jossa yhä useampien pitäisi käydä kokeilemassa yo-kirjoituksia useampaan kertaan parhaiden arvosanojen toivossa. Pääsykokeissa tähän on jo vastattu luomalla kiintiöt ensikertalaisille ja muille. Vastaavat todennäköisesti jouduttaisiin perustamaan myös yo-kirjoituksiin.

Mielestäni ylioppilaskirjoituksissa on kuitenkin sama ongelma kuin pääsykokeissa. Mitä ne todella lopulta mittaavat ja onko tämä mittari sovelias opiskelijoiden valikoimiseen seuraavalla asteella ja vieläpä kaikilla koulutusaloilla liikunnanohjaajasta lakimieheksi ja lääkäristä insinööriksi? Nähdäkseni mittaaminen yhdellä paperilla ei ole mahdollista, vaikka se voi monien eri oppiaineiden arvosanoja sisältääkin.

Toinen virhekäsitys tai sokea piste on se, että pääsykokeisiin ehdotellaan uudistuksia ilman, että pohditaan ratkaisisivatko nämä uudistukset korkeakoulutukseen hakeutumisen todellista ongelmaa. Ongelma, jota tarkoitan on se, että tietyt alat (mm. oikeustieteet, kauppatieteet, lääketiede) vetävät vuodesta toiseen paljon enemmän hakijoita kuin paikkoja on tarjolla ja samat hakijat pyrkivät alalle mahdollisesti vuodesta toiseen. Suuri osa tietysti joutuu lopulta ”tyytymään” muuhun kuin haluttuun alaan, mutta aikaa tähän saattaa kulua useita vuosia hukkaan heitettyjä valmistautumistunteja jopa tuhansia jokaista hylättyä hakijaa kohti.

Kaikkien (myös näiden hakijoiden) kannalta olisi parasta, jos oma koulutusala löytyisi mahdollisimman nopeasti toisen asteen koulutuksen jälkeen ja unelma-alalle pyrkimiseen ei käytettäisi tuhottomasti aikaa ja vaivaa. Tämä lienee kuitenkin ratkaisematon pulma millä tahansa järjestelmällä. Mielestäni oleellista tässä olisi purkaa kaikki sellaiset mekanismit, jotka vähentävät mahdollisuuksia vaihtaa alaa. Oman alan löytäminen ei ole helppoa ja kaikki rankaisevat mekanismit tulisi alan vaihtamisesta jättää pois. Ensikertalaiskiintiön sen sijaan pitäisin voimassa ainakin toistaiseksi.

Miksi korkeakouluissa sitten täytyy ylipäätään olla olemassa tällaisia karsivia järjestelmiä? Vastaus ei ole mielestäni niin ilmeinen kuin se ensisilmäyksellä vaikuttaa. Jos mitään karsintaa ei olisi, täyttyisivät jotkut alat opiskelijoista ääriään myöten niin, että opiskelijoille pitäisi järjestää opetusta monessa erässä. Samaan aikaan toisilla aloilla olisi pulaa opiskelijoista. Tämä nostaisi absoluuttisia kustannuksia suosituilla aloilla ja suhteellisia kustannuksia epäsuosituilla aloilla. Suosituilla siksi, että sama opetus pitäisi järjestää moninkertaisena ja epäsuosituilla siksi, että kyseisenkin alan opetus pitäisi järjestää, mutta pienemmälle joukolla jolloin opiskelijakohtaiset kulut nousisivat suurempaan joukkoon verrattuna. Lopputuloksena Suomessa olisi valtavasti nykyistä enemmän mm. lääkäreitä, lakimiehiä, ekonomeja, opettajia, psykologeja ja näyttelijöitä. Sen sijaan arviota siitä, minkä alan koulutettuja tulisi vähemmän, en osaa antaa.

Yllä oleva ajatusleikki ei ole todennäköinen kehityskulku, mutta se on yhtä kaikki tarpeellinen, koska järjestelmien syvimpiä tarkoitusperiä on hyödyllistä muistella säännöllisesti. Miksi meillä siis on pääsykokeita ja ylioppilaskokeita? Millä mittareila opiskelijoita pitäisi rankata korkeakouluhauissa?

Oma vastaukseni tähän on kaksiosainen: älykkyys ja motivaatio.

Älykkyys on lähes rotuoppiin verrattava, toisinaan rajusti provosoiva tapa arvioida ihmisiä. Älykkyysosamäärätestit ovat mittareina hyvinkin tarkkoja, mutta käsitys siitä, mitä ne lopulta mittaavat on kuitenkin edelleen selvityksessä. Älykkyys on kuitenkin toimiva mittari arvioitaessa ihmisten oppimiskykyä tai selviytymismahdollisuuksia erilaisista tehtävistä ja sitä käytetään aktiivisesti mm. soveltuvuustesteissä vaativiin työtehtäviin rekrytoitaessa.

Yksittäisen alan älykkyysvaatimuksia ei ole helppo asettaa, enkä yritä sitä tässä itsekään. Yleisenä mittarina älykkyys kuitenkin kertoo mielestäni paljon yksilön kyvyistä suoriutua akateemisista haasteista ja tehtävistä sekä opiskelun jälkeisistä työelämän asiantuntijatehtävistä. Jos verrataan yleistä älykkyystestiä nykymalliin, jossa hakija opettelee asioita ulkoa kirjoista lukemalla ja tämän kelpoisuutta arvioidaan tämän perusteella, ei muutos olisi ainakaan heikennys. Luetun ymmärtäminen on ilman muuta yksi pieni osa älykkyyttä, muttei suinkaan ainoa ja kaikilla aloilla tämä ei ole missään tapauksessa tärkein älykkyyden muoto. Myöskään hyvä muisti ei ole sama asia kuin älykkyys, jota ulkoa lukeminen valitettavasti myös vaatii.

Motivaatio on älykkyyden lisäksi hyvin tärkeä tekijä opiskelussa. Älykäskin ihminen voi suoriutua huonosti, jos halu opiskella kyseistä alaa puuttuu. Itse asiassa motivaatio alalle hakeutumiseen on mielestäni jopa tärkeämpi tekijä kuin älykkyys. Älykkyyttä kyllä tarvitaan, mutta halutun älykkyyden tason ylittäviä pitäisi opiskelemaan otossa vertailla enemmän motivaation kuin älykkyyden perusteella. Riittävä älykkyys on tarpeen, mutta silläkin on laskeva rajahyötynsä.

Miten sitten motivaatiota pitäisi mitata? Sanotaan, että pääsykokeet kyllä mittaavat motivaatiota, koska luku-urakan toteuttaminen vaatii sitä. Kyllä varmasti, mutta väitän silti, että lukeminen vaatii enimmäkseen jotain muuta kuin motivaatiota ja näitä muita kykyjä on ihmisillä hyvin erisuhtaisesti. Lukeminen vaatii, kuten yllä totesin, luetun ymmärtämistä ja hyvää muistia sekä lisäksi lukutekniikoita. Näillä ei ole suoraan mitään tekemistä motivaation kanssa, vaikka ne siltä vaikuttavatkin. Motivaatiota on hyvin vaikea mitata millään kirjallisella testillä. Motivaatio on myös siitä ikävä ilmiö, että se voi myös kadota tai siirtyä ajan kuluessa.

Luotettavia tapoja motivaation selvittämiseen on vähän. Yksinkertaisin tapa on haastattelu ja niissäkin motivoitunutta voi jossain määrin esittää. Mm. USA:n college-oppilaitoksissa on usein käytössä ns. motivaatiokirje, jonka avulla hakija vakuuttaa motivaatiotaan. Molemmat tavat ovat ikävä kyllä haastavia järjestää suuren työmäärän vuoksi. Sekä haastattelujen ja kirjeiden avulla saa suuntaa motivaatiosta, mutta ehdottomia ja objektiivisia mittareita ne eivät ole.

Mitä vaihtoehtoja pääsykokeille sitten ylipäätään olisi? Käyn tässä läpi joitain vaihtoehtoja.

Yleinen älykkyystesti

Yleisessä älykkyystestissä hakija voisi osoittaa yleistä kyvykkyyttään korkeakouluopintoihin ja samaa, monia osa-alueita mittaavaa testiä voisi käyttää hakuperusteena vaikka kymmeniin kohteisiin. Testi olisi sikäli ajaton, että sen uusiminen joka vuosi ei olisi tarpeen ja sen voisi tehdä myös pääsykoesesongin ulkopuolella.

Motivaatiokirje

Motivaatiokirje voisi toimia alustavana motivaation osoittajana sellaisille aloille, joilla on paljon hakijoita. Kirjeen perusteella voitaisiin seuloa hakijoita, jotka ovat päässeet esim. juuri älykkyystestivaiheesta läpi.

Haastattelu

Haastattelu on yksinkertainen tapa saada tietoa ihmisen tiedoista, taidoista ja motivaatiosta mm. työpaikkoja täytettäessä, joten miksei myös opiskelupaikkoja täytettäessä. Menetelmä on raskas, ja siksi sen hyödyntäminen onkin perusteltua vain hakuprosessien loppuvaiheissa, joissa hakijoita on enää vähän tai tilanteessa, jossa viimeisiä valittavia on vaikea saada seulottua.

Aiemmat todistukset

Todistukset aiemmista koulutuksista kertovat hakijasta tärkeitä historiatietoja. Menestys aiemmissa opinnoissa tuskin ainakaan heikkenee toiselta asteelta korkea-asteelle siirryttäessä, ellei välissä satu olemaan kymmeniä vuosia henkisiä kykyjä rapistuttavaa elämää. Tässä kohtaa hyvä kysymys on, pitäisikö kaikkien korkea-asteen opintoihin aikovan suorittaa ylioppilastutkinto, jotta kaikkia voitaisiin arvioida samoilla mittareilla. Ylioppilaskokeen voisi ainakin periaatteessa suorittaa ammattikoulunkin perusteella, mutta toki se vaatisi enemmän omaehtoista opiskelua niissä oppiaineissa, jotka aikoo yo-kokeessa suorittaa.

Koe

Alakohtainen koe (~pääsykoe) on toimiva jos alalle toivotaan tiettyä pohjaosaamista ja sitä ei voi aiemmissa opinnoissa hankkia. Koe voisi kuitenkin perustua muuhunkin kuin luetun ulkoa opettelemiseen ja voisi olla myös tutkielma-tyyppinen työ tai luovilla aloilla luovan tehtävän suorittaminen. Laajempi, muu kuin ulkoa opettelemiseen perustuva työ voisi mitata myös motivaatiota paremmin kuin nykyinen pääsykoejärjestelmä.

***

Tämän kirjoitukseni tarkoitus ei ole tarjota valmiita vastauksia pääsykoeongelmaan, vaan ajatuksia, joiden perusteella asiaa voi ajatella pidemmälle. Esimerkiksi ihmisten rankkaaminen älykkyystestin perusteella on kuitenkin ajatuksena hyvin kiistanalainen ja siksi varmasti vaikea toteuttaa. Asiaa voisi kuitenkin lähestyä laajemmin siitä näkökulmasta, kenen tulisi yhteiskunnan näkökulmasta hankkia korkeakoulutus ja kenen ei. Tällä hetkellä opiskelupaikan saavat ne, jotka ovat parhaita lukemaan ja oppimaan lukemansa ulkoa ja toisaalta ne, jotka pystyvät maksamaan parhaat valmennuskurssit. Olisiko muutos tähän verrattuna hyvä vai huono? Täydellisiä mittareita (ainakaan kaikkien mielestä) tuskin on olemassa.