Alustava sopimus hallituksen ajamasta
yhteiskuntasopimuksesta valmistui keskusjärjestöjen neuvottelujen jälkeen
maanantaiaamuna. Sopimus siirtäisi työnantajan maksettavaksi kuuluneita
sivukuluja työntekijöille ja lisäisi työntekijöiden vuosittaista työaikaa
reilun kolmen työpäivän verran. Tätä ei voida hyväksyä.
Ensinnäkin:
Solidaarisuus
Kansa jakaantuu karkeasti viiteen erilaiseen ryhmään.
Nämä ryhmät ovat työntekijät, opiskelijat, työttömät, eläkeläiset ja yrittäjät.
Lisäksi on pieni, mutta kasvava joukko näiden ryhmien rajoilla olevia ihmisiä,
jotka eivät negatiivisessa mielessä kuulu mihinkään ”eturyhmään” vaan ovat
uutta ns. luokatonta väestöä. Työntekijät ovat määrällisesti suurin ryhmä,
päälukuna noin 2,2 miljoonaa ihmistä, eläkeläiset ovat toiseksi suurin ryhmä,
vajaa miljoona ihmistä. Työttömät ja opiskelijat ovat lähes samankokoiset
ryhmät, molemmat vajaat puoli miljoonaa ihmistä ottaen huomioon myös
erilaisissa työllistämistoimissa olevat, mutta oikeaan työhön haluavat ihmiset.
Yrittäjät muodostavat ryhmistä pienimmän, noin 250 000-300 000 hengen
joukolla. Muu joukko muodostuu sekavasta joukosta, joka esim.
freelancer-tyyppistä silpputyötä tekemällä ei ole työntekijä, muttei
yrittäjäkään, osa-aikaeläkeläisistä, syrjäytyneistä.. Tämä lista olisi pitkä ja
siitä ei saa kattavaa millään. Tämän joukon koko on siis kuitenkin kasvava ja
asema epäselvä, pääluku lienee jossain 200 000-300 000 nurkilla. On
huomattava että mm. yrittäjien puolisot ovat vaikeassa asemassa, koska heidät
voidaan helposti lukea yrittäjiksi puolisonsa yritykseen vaikka todellisuudessa
heillä ei olisi mitään tekemistä yrityksen kanssa. Tällaiset henkilöt voivat,
etenkin työtä vailla olevina, mutta siis ei-työttöminä, kuulua yrittäjiin tai silppuryhmään.
Yhteiskuntasopimus vaikuttaa eniten juuri suurimman
ryhmän eli työntekijöiden asemaan. Sopimus on myrkkypilleri, joka vie
ostovoimaa, lisää työtä ja varmasti lisää myös työtätekevien tyytymättömyyttä.
Kriisiluuloisuus taloustilanteesta on kuitenkin jo sillä tasolla, että
työtätekevien enemmistö voi ratkaisun hyvinkin hyväksyä. Onnistuessaan sopimus
kuitenkin sitoisi AY-liikkeen kädet suhteessa hallitukseen ja samalla antaisi
ikään kuin työtä tekevältä väestönosalta mandaatin toteuttaa politiikkaansa.
Moraalisesti AY-liikkeen olisi hyvin vaikea enää kritisoida ratkaisuja, joita
se on itse ollut mukana sorvaamassa ja vetänyt vielä nimensä sopimukseen. Kun
työntekijöiden asiat olisi ”turvattu” voisi hallitus rauhassa toteuttaa
reformejaan muita edellä mainittuja ryhmiä kohtaan. Jos työntekijöitä
onnistutaan lyömään yhteiskuntasopimuksella päähän, voi työtätekevien mielestä
jopa olla oikeutettua leikata vähempiosaisten tuista ja palveluista. Miksi yksi
joukko joutuisi luopumaan eduistaan, jos toiset saavat olla rauhassa? Ihminen
on ihmiselle susi.
Solidaarisuus eri ryhmien välillä vaatii, että kaikki
ryhmät saavat yhtäaikaisesti ratkaisun eteensä ja ratkaisu tehdään kokonaisena,
yhdellä kertaa. Nyt hallitus yrittää poimia työntekijät ja AY-liikkeen pois
joukosta ja päästä tämän hiljaisen tuen turvin leikkaamaan muilta ryhmiltä
rauhassa. Työntekijöidenkään edun mukaista ei ole suostua ratkaisuun, joka on
kohtuullinen ja antaa hallituksen sen jälkeen tehdä leikkauksia muille
ryhmille. Edes yrittäjät eivät ole turvassa, sillä etenkin pienten yritysten
menestys riippuu vain kuluttavista ihmisistä ja leikkaukset iskevät väistämättä
kulutukseen. Myöskään hallituksen lupaukset yrittäjien byrokratian
vähentämisestä eivät näytä olevan toteutumassa, joten yrittäjienkään ei kannata
odottaa hallitukselta liikoja. Kun heikossa asemassa olevilta leikataan,
leikataan myös työtätekevien läheisiltä tai heidän tulevaisuudestaan.
Työttömyys koskettaa yhä useampaa ja eläkeikä koittaa, toivon mukaan,
jokaiselle. Jos näiden ryhmien asemaa heikennetään, ovat työntekijöihin
kohdistuvat pienet nipistykset pieni lohtu. Leikkaukset löytyvät joko omasta
tai lasten edestä hyvin pian, mahdollisesti jopa tuplana tilanteessa, jossa
lapsen pitäisi lähteä opiskelemaan mutta vanhempien samanaikainen työttömyys
estää tämän tukemisen kun opintotukea on leikattu alle kaikkien inhimillisten
rimojen.
Toisekseen:
Kulutusvaikutukset
Yhteiskuntasopimuksen myötä yritysten henkilösivukuluja
siirrettäisiin työntekijöiden maksettavaksi. Tämä vähentäisi suoraan
palkansaajien ostovoimaa ja siten kulutusta. Kulutuksen väheneminen taas
näkyisi suoraan talouskasvun hidastumisena tai kääntymisenä negatiiviseksi.
Samoin kulutuksen väheneminen vähentäisi valtion arvonlisäverotuloja ja siten
pahentaisi kestävyysvajetta. Yritykset voisivat mahdollisesti työllistää
alemmilla palkkakustannuksilla nykyistä enemmän työntekijöitä, mutta tämä on
epätodennäköistä. Käynnissä oleva pörssiyritysten tuloskausi ja isot osingot
osoittavat, että ainakaan monilla pörssissä noteeratuilla yrityksillä ei ole
pääomalleen mitään käyttöä vaan ne mieluummin maksavat rahaa pois
omistajilleen. Kun pääomaa ei investoida, ei työvoimaakaan tarvita. On epätodennäköistä,
että yritykset saisivat marginaalisesti halvemmasta työvoimasta investointi- ja
työllistämiskipinän niin että trendi voisi kääntyä. Halvempi työvoima vain
kasvattaa tällöin yritysten tuloksia ja parantaa tuloksia. Toki paremmista
tuloksista ja siten myös viipeellä osingoista maksetaan veroa, joten vaikutus
jäänee kokonaisuudessaan julkistaloudellisesti pieneksi. (Tämä siis sillä
edellytyksellä, että yritys ei verosuunnittele tulojaan veroparatiisiin ja maksa
Suomeen siten vähemmän veroja.) Palkkatason leikkaaminen kuitenkin siirtää
jälleen osan yritysten tuloksesta työntekijöiltä omistajille ja näin vie
yhteiskunnallista tulonjakoa huonompaan suuntaan: duunari saa vähemmän,
omistaja enemmän. Tämä on selkeä arvokysymys ja olen sitä mieltä, että suunta
on väärä.
Kolmanneksi:
Yritysten kilpailukyky riippuu henkilöstökuluista
vähemmän kuin meille toitotetaan
Paraneeko yritysten kilpailukyky sitten näillä
toimenpiteillä? Kyllä, mutta onko sillä todellisuudessa merkitystä. Suomen
vienti on edelleen valtaosin suurten yritysten käsissä ja suuret yrityksemme
tapaavat olla teollisuusyrityksiä. Teollisuusyritysten ja palveluyritysten
menorakenne eroaa siten, että teollisuudessa pääomilla ja esim. energialla on
merkittävästi suurempi rooli. Teollisuusyrityksen kuluista henkilöstökuluja
saattaa olla alle 5%, lähes aina kuitenkin alle 20%. Kun tästä summasta otetaan
lukuun 3,5% vähennys henkilöstökuluissa, jota yhteiskuntasopimus tarjoaa,
päästään lopputulemaan, jossa kokonaiskulut supistuvat 0,18 - 0,7 %. Kymmenen
miljoonan kuluista lähtee siten 18 000 – 70 000 euroa eli jäljelle
jäi ”vain” 9 930 000 - 9 9982 000 euroa. Muutokset ovat siis viimeisellä
rivillä vain pennejä. Esimerkiksi paperitehtaalle tai metallitehtaalle sähkön
hinta (ml. siirtohinta!!) on merkityksellisempi kuluerä kuin henkilöstö.
Muutokset sähkönhinnassa voivat siis ylittää yhteiskuntasopimuksen vaikutukset
moninkertaisesti. Minimaalinen muutos henkilöstökuluissa ei siis lisää
kilpailukykyä mitenkään merkittävästi etenkään suomalaisen teollisuuden osalta.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Nokia, Venäjä, ikärakenne ja investointihyödykkeitä
tuottavat yritykset ovat Suomen ongelmia. Nämä kaikki ovat toisistaan irrallisia
ja sattuvat nyt kaikki vaikuttamaan negatiivisesti maan talouteen. Nokia oli
onnenkantamoinen, jota vastaavaa voi joutua odottamaan pitkään. Venäjän
vaikeudet sattuivat ikävästi kohtaan jossa talouskasvu Euroopassa oli jo
nostamassa Suomenkin taloutta parempaan vauhtiin, mutta viennin notkahdus näkyi
heti yrityksissä. Investointitavaroita vievä teollisuus taas on ikävästi
myötäsyklistä, eli maailmantalouden kasvaessa investointihyödykkeiden kauppa
kasvattaa Suomen taloutta hyvin nopeasti, mutta maailmantalouden hidastuessa
niiden kauppa vähenee ja vaikuttaa taas Suomen talouteen hyvin voimakkaasti. Epäedullinen ikärakenne ”yllätti” Suomen
samaan aikaan kun taantuma sekä Nokian syöksy alkoivat 2007-2008. Toisaalta
Suomella oli ennen tätä hyvin edullinen ikärakenne, joka vuosikymmenet tuki
Suomen talouskasvua.
Kaikki ongelmat ovat toisistaan irrallisia ja
yksittäisinäkin hankalia voittaa. Nyt Suomella on siis käsissään kuitenkin
neljän ongelman vyyhti, jotka ovat kaikki koetelleet maan taloutta noin
vuosikymmenen mittaisen ajanjakson ajan. Ongelmien taustalla ovat myös
ylirohkeat palkankorotukset etenkin vuosina 2007-2008, jolloin Kokoomus lupasi
Sari sairaanhoitajalle palkankorotuksen vastineeksi kannatuksesta. Tämän
seurauksena julkisen sektorin palkat nousivat nopeammin kuin teollisuuden ja
aiheuttivat osaltaan julkisen talouden vinoumaa. Samoin tupojen jälkeiset
liittokierrokset tulivat työnantajille kalliiksi vuosina 2006-2010.
Kansantalouden järkevä ja kokonaishyötyyn perustuva ohjaus heitettiin hetkeksi
roskiin ja tulokset olivat sen mukaiset. Suomi on liian pieni maa kilpailemaan
sisäisesti esimerkiksi palkankorotusten tasosta. Asiat on sovittava yhdessä tai
riitely vie pienen talouden ojaan.
Ratkaisuina on osittain tilanteen hyväksyminen, osittain
sopeutuminen ja osittain riskin ottaminen julkisen talouden osalta. Sopeutua
täytyy siihen, että uutta Nokiaa ei ole tulossa ja kasvu on luotava jatkossa
muutenkin entistä suuremmasta määrästä yrityksiä. PK-yritysten tukeminen
kansainvälistymiseen on asia, johon julkisella on mahdollisuuksia. Samoin
mikroyritysten työllistämismahdollisuuksia täytyy parantaa joustavuudella ja
matalalla byrokratialla. Venäjän tilanne ei kestä ikuisuuksia ja sen
rauhoittuessa kasvu valuu taas myös suomalaisille yrityksille. Ikärakenteen
heikkeneminen taas on myös mahdollisuus. Suomi ikääntyy Euroopan maista
ensimmäisenä ja täällä on mahdollista kehittää ratkaisuja, joita myöhemmässä
vaiheessa voidaan myydä ulkomaiden tarpeisiin. Ratkaisut voivat olla
teknologiaa, palveluita, asumista, tilaratkaisuja, sosiaalisia kokeiluja, mitä
tahansa. Yritysten mahdollisuudet toimia esim. julkisen sektorin kumppaneina ja
kehittää uusia ratkaisuja suoraan toimintaan ovat erinomaiset.
Julkisen talouden riskinottaminen tarkoittaa sitä, että
valtion velkaantumista ei kavahdeta kahdesta syystä: valtio saa tällä hetkellä
lainaa negatiivisella korolla alle 10 vuoden laina-ajoilla ja toisekseen
julkisen sektorin velkaantuminen on turvallisempaa kuin yksityisen sektorin.
Yksityinen sektori saa lainaa paljon huonommin ehdoin kuin julkinen, joten
kokonaistaloudellisesti lainan ottaminen julkiselle on järkevämpää kuin
yksityiselle. Yhteiskunnan kokonaislainamäärä on noussut jatkuvasti viimeiset
40 vuotta, joten velkaantumisen loppuminen vaikuttaa epätodennäköiseltä.
Julkisen sektorin tasapainottaminen myös vaatisi niin massiivisia leikkauksia,
että niiden toteuttaminen aiheuttaisi välittömästi hyvin syvän laman ja
pahentaisi edelleen ihmisten vaikeuksia selvitä tai vaatisi yksityisen sektorin
kulutuksen lisäämistä merkittävästi. Kulutuksen lisääminen myös pitäisi
tapahtua velkaantumalla, koska ylimääräistä varallisuutta on kulutuksen
lisäämiseen vain ylimmillä tuloluokilla. Julkisen sektorin on parempi toimia
vakauttajana tilanteessa, jossa usko talouden nopeaan elpymiseen on muuten
heikkoa, epävarmuus luo epävarmuutta ei talouskasvua.
Kommentit
Lähetä kommentti