Enemistön tyrannia. Tätä mainiota termiä Björn Wahlroos käytti vuonna 2012 ilmestyneessä kirjassaan Markkinat ja Demokratia - Loppu enemmistön tyrannialle. Termi tarkoittaa lyhyesti tilannetta, jossa esim. 51% valtion X kansasta päättää korottaa veroja siten, että ne kohdistuvat erityisesti siihen 49%:in, jotka eivät tätä päätöstä kannattaneet. Enemmistö siis voisi näin ajateltuna terrorisoida vähemmistöä lainsäädännön ja politiikan kautta ja koska kaikki tapahtuisi (teoriassa) demokratian periaatteiden mukaisesti, ei menettelyssä olisi sikäli mitään laitonta.
Konsensus on ehkä suomalaisille tutumpi käsite. Mielestäni termi liittyy suurelta osin suomalaisiin työmarkkinapolitiikkaan ja vähemmältä osin muuhun politiikkaan. Konsensus tarkoittaa politiikan tekemisen tapaa, jolla osapuolet pyrkivät neuvotteluiden kautta pääsemään molemmille sopivaan lopputulokseen, joka voidaan sitten yksimielisesti hyväksyä. Järjestelmään kuuluu jossain määrin erimielisten vaientaminen ja päätösten tekeminen "miesten kesken" kabinetissa (tai saunassa, kukin tyylillään).
Vaikka suomalaiset ovat tottuneet konsensuspolitiikkaan, on monissa maissa täysin toisin. Esimerkiksi jo lähinaapurissamme Ruotsissa maata on hallittu kahden blokin vuorotellessa ja konsensusta on haettu vain hyvin harvoissa kysymyksissä. Sama koskee käytännössä kaikkia Länsi-Euroopan maita. Usein kaksi mittelevää voimaa ovat olleet sosialistit/sosialidemokraatit ja konservatiivit/kansallis(mielis)et. Vaalit voittanut osapuoli on hallinnut ns. suvereenisti ja ajanut omaa politiikkaansa seuraavaan vaalitappioon asti. Kun valta on vaihtunut, on vaihtunut myös politiikan suunta. Malli on äänestäjälle ehkä selkemäpi, mutta linja varmasti tempoilevampi.
Blokkimalli näyttää kuitenkin jossain määrin rikkoutuneen, eri maissa tosin eri syistä. Ranskassa, Espanjassa ja Saksassa vanhat suuret ovat menettäneet laajan enemmistön kannatuksensa ja parlamentteihin on tullut erilaisia uusia puolueita. Ainoastaan Yhdistyneessä Kuningaskunnassa (Iso-Britannia) kehitys vei vuoden 2017 vaaleissa vastakkaiseen suuntaan: kahden suuren puolueen yhteiskannatus nousi historiallisen korkealle ja parlamentin pienet puolueet lähes hävisivät kartalta.
Yhdysvalloissa blokkipolitiikka alkaa olla eri tavalla rikki. Republikaanien* ydinjoukko liukuu jatkuvasti konservatiivisempaan suuntaan alkaen jopa lipsua jossain määrin fasismin puolelle. Juoni toimii käytännössä niin, että päästäkseen ehdokkaaksi ehdokaskandidaatin täytyy miellyttää puolueen ydinkannattajia. Tämä onnistuu parhaiten menemällä mielipiteissään äärimmäisyyksiin. Esivaalien takia maltilliset republikaanit* eivät pääse edes ehdokkaaksi! Demokraateissa tilanne ei ole näin huono. Tämä johtuu ilmeisesti puolueen keskuskomitean (DNC: democratic national committee) tiukemmasta otteesta, joka takaa ehdokkaiksi tulee enemmän maltillisia kuin radikaaleja. Tämä näkyi hyvin mm. presidentivaalien esivaaleissa, jossa ehdokaskandidaatti Sandersin tie oli jo alusta saakka käytännössä pystyssä, koska puolue-eliitti oli päättänyt etukäteen, että ehdokkaaksi nousee Clinton.
Radikalisoituneen oikeiston vuoksi kahden puolueen välinen yhteistyö on romahtanut ja uusia puolueita ei ole syntynyt väliin ns. välittäjiksi. Poliittisen järjestelmän vuoksi näin tuskin tulee lähiaikoina edes käymään. Yhdysvalloissa tilanne alkaa muistuttaa Wahlroosin kuvailemaa dystopiaa, jossa republikaanit* tekevät pienen enemmistönsä turvin toista puolta tyrannisoivaa politiikkaa. Näyttää, että linja muuttuu ja päätökset tulevat perutuksi vain jos demokraatit pääsevät valtaan. Blokkien välisellä keskustelulla tilannetta ei näytä voivan korjata.
Monet Suomessakin ovat haikailleet blokkipolitiikan perään. Blokkipolitiikan pitäisi parantaa äänestäjän "kuluttajansuojaa". Äänestäjä saisi useammin sitä, mille on äänensä antanut. Mielestäni näin ei ole. Konsensuspolitiikka on tuonut Suomessa hyvin erilaiset ryhmät yhteishallituksiin ja politiikkaa on voitu kaikesta huolimatta tehdä. (Tällä hetkellä näyttää, että eduskuntapuolueista ainoastaan Perussuomalaiset on tuomittu oppositioon.) Politiikan linja on pystytty pitämään vakaana: edellisten hallitusten tekemiä uudistuksia ei ole vimmalla kunottu, koska politiikan suunnasta on ollut jonkintasoinen yhteisymmärrys ja sillat etenkin suurten puolueiden välillä on haluttu säilyttää. Järjestelmä ilman muuta poistaa radikaalien uudistusten mahdollisuuden ja ajaa monia hyviä ehdotuksia poliittisen paitsioon, koska ne eivät nauti oman ryhmän ulkopuolella laajempaa kannatusta (kirjoitin tämän lauseen tarkoituksella ympäripyöreäksi: jokainen voi sijoittaa tähän omasta näkökulmastaan hyvän uudistuksen, jolle ei vain löydy oman porukan ulkopuolelta kannatusta). Mielestäni tilanne on kuitenkin sama myös blokkipolitiikassa. Jos maata yritettäisiin hallita kahden blokin kautta, pitäisi molemmilla olla n. 40-45%:n vakaa kannatus enemmistön saavuttamiseksi ja järkevien vaalien järjestämiseksi. Tämän kokoinen puolue (tai puolueblokki) on kuitenkin niin valtava, että radikaaleja ehdotuksia ei tällaisessakaan järjestelmässä pääse ilmoille tulemaan. Puoluekoneistot varjelevat kannatustaan ja pyrkivät pääasiassa tekemään politiikkaa, joka miellyttää keskustassa olevaa marginaaliäänestäjää. Radikaalit ehdotukset kun tuppaavat viemään maltillisia kannattajia pois (jostain syystä Yhdysvaltain konservatiiveille näin ei ole vielä käynyt): näin ollen yksittäisiä radikaaleja ei suvaittaisi.
Lopuksi totean vielä, että vaikka konsensuspolitiikka on erään kuulemani luonnehdinnan mukaan 70-lukulainen ja ummehtunut tapa hallita, on se mielestäni parempi kuin blokkivaihtoehto. Blokkipolitiikka on alttiimpi halvaantumaan kuin konsensuspolitiikka ja kahden perinteisen vaihtoehdon kamppailu näyttää ainakin Länsi-Euroopassa pääasiassa päättyneen ja hakevan uutta muotoaan. Onko mahdollista, että vanhojen blokkien tilalle nousevat uudet, toisenlaisiin arvopohjiin pohjautuvat blokit? Pidän ajatusta vähintään kaukaa haetulta. Konsensuspolitiikka sen sijaan voisi itse asiassa vaikuttaa uudelta ja innovatiiviselta vaihtoehdolta.
* EDIT: Yhdysvaltain toinen valtapuolue on tietysti republikaaninen puolue, ei konservatiivipuolue.
Konsensus on ehkä suomalaisille tutumpi käsite. Mielestäni termi liittyy suurelta osin suomalaisiin työmarkkinapolitiikkaan ja vähemmältä osin muuhun politiikkaan. Konsensus tarkoittaa politiikan tekemisen tapaa, jolla osapuolet pyrkivät neuvotteluiden kautta pääsemään molemmille sopivaan lopputulokseen, joka voidaan sitten yksimielisesti hyväksyä. Järjestelmään kuuluu jossain määrin erimielisten vaientaminen ja päätösten tekeminen "miesten kesken" kabinetissa (tai saunassa, kukin tyylillään).
Vaikka suomalaiset ovat tottuneet konsensuspolitiikkaan, on monissa maissa täysin toisin. Esimerkiksi jo lähinaapurissamme Ruotsissa maata on hallittu kahden blokin vuorotellessa ja konsensusta on haettu vain hyvin harvoissa kysymyksissä. Sama koskee käytännössä kaikkia Länsi-Euroopan maita. Usein kaksi mittelevää voimaa ovat olleet sosialistit/sosialidemokraatit ja konservatiivit/kansallis(mielis)et. Vaalit voittanut osapuoli on hallinnut ns. suvereenisti ja ajanut omaa politiikkaansa seuraavaan vaalitappioon asti. Kun valta on vaihtunut, on vaihtunut myös politiikan suunta. Malli on äänestäjälle ehkä selkemäpi, mutta linja varmasti tempoilevampi.
Blokkimalli näyttää kuitenkin jossain määrin rikkoutuneen, eri maissa tosin eri syistä. Ranskassa, Espanjassa ja Saksassa vanhat suuret ovat menettäneet laajan enemmistön kannatuksensa ja parlamentteihin on tullut erilaisia uusia puolueita. Ainoastaan Yhdistyneessä Kuningaskunnassa (Iso-Britannia) kehitys vei vuoden 2017 vaaleissa vastakkaiseen suuntaan: kahden suuren puolueen yhteiskannatus nousi historiallisen korkealle ja parlamentin pienet puolueet lähes hävisivät kartalta.
Yhdysvalloissa blokkipolitiikka alkaa olla eri tavalla rikki. Republikaanien* ydinjoukko liukuu jatkuvasti konservatiivisempaan suuntaan alkaen jopa lipsua jossain määrin fasismin puolelle. Juoni toimii käytännössä niin, että päästäkseen ehdokkaaksi ehdokaskandidaatin täytyy miellyttää puolueen ydinkannattajia. Tämä onnistuu parhaiten menemällä mielipiteissään äärimmäisyyksiin. Esivaalien takia maltilliset republikaanit* eivät pääse edes ehdokkaaksi! Demokraateissa tilanne ei ole näin huono. Tämä johtuu ilmeisesti puolueen keskuskomitean (DNC: democratic national committee) tiukemmasta otteesta, joka takaa ehdokkaiksi tulee enemmän maltillisia kuin radikaaleja. Tämä näkyi hyvin mm. presidentivaalien esivaaleissa, jossa ehdokaskandidaatti Sandersin tie oli jo alusta saakka käytännössä pystyssä, koska puolue-eliitti oli päättänyt etukäteen, että ehdokkaaksi nousee Clinton.
Radikalisoituneen oikeiston vuoksi kahden puolueen välinen yhteistyö on romahtanut ja uusia puolueita ei ole syntynyt väliin ns. välittäjiksi. Poliittisen järjestelmän vuoksi näin tuskin tulee lähiaikoina edes käymään. Yhdysvalloissa tilanne alkaa muistuttaa Wahlroosin kuvailemaa dystopiaa, jossa republikaanit* tekevät pienen enemmistönsä turvin toista puolta tyrannisoivaa politiikkaa. Näyttää, että linja muuttuu ja päätökset tulevat perutuksi vain jos demokraatit pääsevät valtaan. Blokkien välisellä keskustelulla tilannetta ei näytä voivan korjata.
Monet Suomessakin ovat haikailleet blokkipolitiikan perään. Blokkipolitiikan pitäisi parantaa äänestäjän "kuluttajansuojaa". Äänestäjä saisi useammin sitä, mille on äänensä antanut. Mielestäni näin ei ole. Konsensuspolitiikka on tuonut Suomessa hyvin erilaiset ryhmät yhteishallituksiin ja politiikkaa on voitu kaikesta huolimatta tehdä. (Tällä hetkellä näyttää, että eduskuntapuolueista ainoastaan Perussuomalaiset on tuomittu oppositioon.) Politiikan linja on pystytty pitämään vakaana: edellisten hallitusten tekemiä uudistuksia ei ole vimmalla kunottu, koska politiikan suunnasta on ollut jonkintasoinen yhteisymmärrys ja sillat etenkin suurten puolueiden välillä on haluttu säilyttää. Järjestelmä ilman muuta poistaa radikaalien uudistusten mahdollisuuden ja ajaa monia hyviä ehdotuksia poliittisen paitsioon, koska ne eivät nauti oman ryhmän ulkopuolella laajempaa kannatusta (kirjoitin tämän lauseen tarkoituksella ympäripyöreäksi: jokainen voi sijoittaa tähän omasta näkökulmastaan hyvän uudistuksen, jolle ei vain löydy oman porukan ulkopuolelta kannatusta). Mielestäni tilanne on kuitenkin sama myös blokkipolitiikassa. Jos maata yritettäisiin hallita kahden blokin kautta, pitäisi molemmilla olla n. 40-45%:n vakaa kannatus enemmistön saavuttamiseksi ja järkevien vaalien järjestämiseksi. Tämän kokoinen puolue (tai puolueblokki) on kuitenkin niin valtava, että radikaaleja ehdotuksia ei tällaisessakaan järjestelmässä pääse ilmoille tulemaan. Puoluekoneistot varjelevat kannatustaan ja pyrkivät pääasiassa tekemään politiikkaa, joka miellyttää keskustassa olevaa marginaaliäänestäjää. Radikaalit ehdotukset kun tuppaavat viemään maltillisia kannattajia pois (jostain syystä Yhdysvaltain konservatiiveille näin ei ole vielä käynyt): näin ollen yksittäisiä radikaaleja ei suvaittaisi.
Lopuksi totean vielä, että vaikka konsensuspolitiikka on erään kuulemani luonnehdinnan mukaan 70-lukulainen ja ummehtunut tapa hallita, on se mielestäni parempi kuin blokkivaihtoehto. Blokkipolitiikka on alttiimpi halvaantumaan kuin konsensuspolitiikka ja kahden perinteisen vaihtoehdon kamppailu näyttää ainakin Länsi-Euroopassa pääasiassa päättyneen ja hakevan uutta muotoaan. Onko mahdollista, että vanhojen blokkien tilalle nousevat uudet, toisenlaisiin arvopohjiin pohjautuvat blokit? Pidän ajatusta vähintään kaukaa haetulta. Konsensuspolitiikka sen sijaan voisi itse asiassa vaikuttaa uudelta ja innovatiiviselta vaihtoehdolta.
* EDIT: Yhdysvaltain toinen valtapuolue on tietysti republikaaninen puolue, ei konservatiivipuolue.
Kommentit
Lähetä kommentti