"Meillä ei ollut mitään 1990-luvun puolivälissä, kun olin teini. Ei ollut pankkeja, ei teollisuutta, ja jotenkin maagisesti saimme pystyyn hallituksen ja aikaan lait. Kaikki piti aloittaa itsenäistymisen jälkeen tyhjästä. -- Kaikki joilla oli kädet ja jalat alkoivat tehdä jotain autotallissaan tai missä hyvänsä. Minun sukupolveeni iskostui se henki, että asioita voidaan tehdä tyhjästä ilman pitkää ansioluetteloa tai rikasta isää."
Näin toteaa "miljardin taalan mies" Kristo Käärmann Ylen haastattelussa Slush-tapahtuman yhteydessä Helsingissä. Lausunto on hätkähdyttävän yksikertainen, mutta miksi tällaista puhetta ei kuule kenenkään suomalaisen yritysjohtajan, talousgurun tai poliitikon suusta? Miksi kuulemme vain puhetta julkisen vallan talouskurista ja yritysten kilpailukyvystä? Samaan aikaan kansalaisilta toivotaan luottamusta talouteen ja kuluttamisen jatkamista. Kuluttaminen on taikasana, jolla talous pidetään pystyssä. Kuluttaminen on vastaus kaikkeen ja sitä pitää harrastaa vaikka velaksi jos ei rahaa ole. Miksi päättäjät ovat huolissaan esimerkiksi autokaupasta ja valmiita tukemaan uusien autojen kauppaa, vaikka propellipäät ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, että yksityisautoilu valtavaan tieverkkoon yhdistettynä ei ole millään muotoa kannattava tapa järjestää liikkumista ja muutamilla veromuutoksilla saataisiin joukkoliikenne hyvinkin kannattavaksi suhteessa autoiluun. Ja autokauppa on toki vain jäävuoren huippu.
Vaikka Käärmannin lausunto kuvaa varmasti vain pientä osaa virolaisista 1990-luvun vuosina on siinä kuitenkin meille kaikille opittavaa. Hän riisuu muutamalla lauseella koko suomalaisen talouskeskustelun järjettömyyksistään. Viro oli itsenäistyttyään yksi rikkaimmista neuvostotasavalloista, ja silti rutiköyhä. Olisiko Viro noussut suostaan suomalaisilla talousopeilla, kansalaisten kulutuksella ja sulkemalla yritykset kilpailukyvyn puutteen takia? Tuskin, vaikka osin näin kävikin. Neuvostoteollisuutta suljettiin ja kymmeniä tuhansia virolaisia jäi työttömäksi, mutta ei kansaa siltikään kehotettu kuluttamaan talouden nostamiseksi suosta.
Nyt Suomi on pulassa, ei tietenkään yhtä pahassa pulassa kuin naapurikansa hiljan, mutta pulassa yhtä kaikki. Mistä siis tulisi samanlainen asenne kuin ylinnä olevassa sitaatissa? Jos ainoa asia, joka puuttuu ovat näköalat ja motivaatio, eikö puute ole aika vähästä? Suuri osa suomalaisista on varustettu maailman parhaalla peruskoulutuksella sekä erinomaisella kielitaidolla. Internet tarjoaa rajattomat mahdollisuudet opetella uusia taitoja ja omaksua uusia ajatuksia. Enkä syyllistä nyt pitkäaikaistyöttömiä tai yhteiskunnasta syrjäytettyjä nuoria vaan kaikkia, myös itseäni.
Vielä 50-60 vuotta sitten, vähän ennen suurta maaltapakoa, suuri osa suomalaisista asui maalla, teki maatöitä, omisti maansa, kotinsa ja kaiken siinä ympärillä. Kaikki työ tehtiin itselle, kaikki työ oli varmasti tuottavaa ja tuloksen näki yleensä nopeasti. Kaikki tekeminen oli kannattavaa. Entä nykyään, onko nykyään kaikki tekeminen kannattavaa, tuottaako se jotain? Ei tietenkään eikä kaikki tekeminen 50-luvullakaan tuottavaa ollut. Oli silloinkin vapaa-aikaa, sitä vain oli vähemmän etenkin maalla. Kaupungissa vapaa-aikaa oli enemmän, mutta ei sitäkään vietetty samalla tavalla kuin nykyään. Vapaa-aika tarkoitti usein myös tuottavaa tekemistä. Työväki toimi esimerkiksi työväenyhdistyksissä tehden monenlaista yhteishyödyllistä, työväentaloja rakennettiin ja luotiin toimintaa. Samalla tavalla maalla rakennettiin nuorisoseuroja tai maamiesseuroja, yhteisiksi ja yhdessä. Lyhesti sanottuna kaikki tekeminen tähtäsi johonkin parempaan ja korkeampaan, ei vain omaan välittömään hyötyyn tai viihtymiseen.
Sitten Suomi rikastui. Kaikkien ei enää tarvinnut puuhata kaikkea aikaansa töissä tai harrastuksissa vaan vauraus tuntui riittävältä. Työntekö itselle kaikille tärkeiden asioiden eteen väheni hiljakseen ja uuden luomisesta siirryttiin rakennetusta nauttimiseen.
Mikä ongelma tässä sitten on? Emmekö ole rikkaampia kuin koskaan?
Ehkä, mutta emme välttämättä. Tuottavuutemme on maailman huippua työelämän osalta, mutta silti emme saa korjattua kouluja joissa lapsemme käyvät tai luotua sellaisia palveluja, joissa vanhukset voisivat viettää viimeiset vuotensa inhimillisissä olosuhteissa. Vaadimme kaiken itsellemme ja olemme sitä mieltä, että päivätyössä käytyämme voimme nostaa jalat pöydälle ja olla palveltavana, että voimme kuluttaa kaiken sen minkä tuotammekin, koska olemme ansainneet sen.
Yhteiskuntaa ei rakenneta kuluttamalla vaan luomalla uutta ja rakentamalla. Jossain kohtaa tämä asia on ymmärretty väärin ja katsomme vain ymmällämme maata, joka hiljalleen tuntuu vaipuvan työttömyyteen ja köyhyyteen ilman että kukaan osaa tehdä mitään. Samaan aikaa menestyneimmät poistuvat varoineen maasta joko hiljaisuudessa tai äänekkäästi kuten vaikkapa Björn Wahlroos, joka kritisoi mm. Suomen verotusta voimakkaasti muuttaessaan Ruotsiin hiljattain.
Jaottelen ajattelussani kansan karkeasti neljään ryhmään: yhdet ovat vaipuneet tappiomielialaan yhteiskunnasta syrjäytettyinä tai muuten pettyneinä, toiset vaativat radikaaleja uudistuksia perusturvan leikkaamisesta alkaen, kolmannet haluavat pitää vanhat rakenteet pystyssä millä hinnalla hyvänsä toivoen vanhojen aikojan palaavan ja neljännet haluavat vain itse hyötyä välittämättä koko kansan edusta. Olen jaottelussani karkea, mutta tällä haluan kuvastaa sitä kuvaa joka minulle tulee eteen joka päivä mediassa ja muuten yhteiskuntaa katsoessani.
Tämä maa tarvitsee vision. Vision paremmasta maasta ja maailmasta sekä uskottavan tien sen vision toteutumiseen. Siihen työhön tarvittaisiin kaikki, mutta suuri osakin riittää. Vaikka alussa viittasin Viroon en kuitenkaan halua Suomesta suoraan Viroa. Viroa kehitettiin ja kehitetään edelleen suuntaan, jossa häämöttää USA:n kaltainen yhteiskunta. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä onnea ei kukaan tarjoa ilmaiseksi vahingossakaan. Kaikki pyrkivät rikkauteen ja samalla luodaan yhteiskunta, jossa heikommista ihmisistä tai ympäristöstä ei tarvitse välittää.
Mitä siis haluaisin? Ennen kaikkea yhteiskunnan, jossa jokainen joka haluaa osallistua, voi osallistua. Haluaisin yhteiskunnan joka kannustaa osallistumaan vaikka kuinka pienellä panoksella ja yrittämään parhaansa, sekä omaksi että muiden hyödyksi. Suomesta rakennettiin hieno ja vauras maa kun visio oli selkeä, suurelle osalle yhteinen ja sen eteen haluttiin tehdä työtä. Miksei tämä onnistu enää? Ei se vaadi muuta kuin sitoutumista ja yhteistyötä, kaikilta tai edes mahdollisimman monilta.
Näin toteaa "miljardin taalan mies" Kristo Käärmann Ylen haastattelussa Slush-tapahtuman yhteydessä Helsingissä. Lausunto on hätkähdyttävän yksikertainen, mutta miksi tällaista puhetta ei kuule kenenkään suomalaisen yritysjohtajan, talousgurun tai poliitikon suusta? Miksi kuulemme vain puhetta julkisen vallan talouskurista ja yritysten kilpailukyvystä? Samaan aikaan kansalaisilta toivotaan luottamusta talouteen ja kuluttamisen jatkamista. Kuluttaminen on taikasana, jolla talous pidetään pystyssä. Kuluttaminen on vastaus kaikkeen ja sitä pitää harrastaa vaikka velaksi jos ei rahaa ole. Miksi päättäjät ovat huolissaan esimerkiksi autokaupasta ja valmiita tukemaan uusien autojen kauppaa, vaikka propellipäät ovat jo pitkään olleet sitä mieltä, että yksityisautoilu valtavaan tieverkkoon yhdistettynä ei ole millään muotoa kannattava tapa järjestää liikkumista ja muutamilla veromuutoksilla saataisiin joukkoliikenne hyvinkin kannattavaksi suhteessa autoiluun. Ja autokauppa on toki vain jäävuoren huippu.
Vaikka Käärmannin lausunto kuvaa varmasti vain pientä osaa virolaisista 1990-luvun vuosina on siinä kuitenkin meille kaikille opittavaa. Hän riisuu muutamalla lauseella koko suomalaisen talouskeskustelun järjettömyyksistään. Viro oli itsenäistyttyään yksi rikkaimmista neuvostotasavalloista, ja silti rutiköyhä. Olisiko Viro noussut suostaan suomalaisilla talousopeilla, kansalaisten kulutuksella ja sulkemalla yritykset kilpailukyvyn puutteen takia? Tuskin, vaikka osin näin kävikin. Neuvostoteollisuutta suljettiin ja kymmeniä tuhansia virolaisia jäi työttömäksi, mutta ei kansaa siltikään kehotettu kuluttamaan talouden nostamiseksi suosta.
Nyt Suomi on pulassa, ei tietenkään yhtä pahassa pulassa kuin naapurikansa hiljan, mutta pulassa yhtä kaikki. Mistä siis tulisi samanlainen asenne kuin ylinnä olevassa sitaatissa? Jos ainoa asia, joka puuttuu ovat näköalat ja motivaatio, eikö puute ole aika vähästä? Suuri osa suomalaisista on varustettu maailman parhaalla peruskoulutuksella sekä erinomaisella kielitaidolla. Internet tarjoaa rajattomat mahdollisuudet opetella uusia taitoja ja omaksua uusia ajatuksia. Enkä syyllistä nyt pitkäaikaistyöttömiä tai yhteiskunnasta syrjäytettyjä nuoria vaan kaikkia, myös itseäni.
Vielä 50-60 vuotta sitten, vähän ennen suurta maaltapakoa, suuri osa suomalaisista asui maalla, teki maatöitä, omisti maansa, kotinsa ja kaiken siinä ympärillä. Kaikki työ tehtiin itselle, kaikki työ oli varmasti tuottavaa ja tuloksen näki yleensä nopeasti. Kaikki tekeminen oli kannattavaa. Entä nykyään, onko nykyään kaikki tekeminen kannattavaa, tuottaako se jotain? Ei tietenkään eikä kaikki tekeminen 50-luvullakaan tuottavaa ollut. Oli silloinkin vapaa-aikaa, sitä vain oli vähemmän etenkin maalla. Kaupungissa vapaa-aikaa oli enemmän, mutta ei sitäkään vietetty samalla tavalla kuin nykyään. Vapaa-aika tarkoitti usein myös tuottavaa tekemistä. Työväki toimi esimerkiksi työväenyhdistyksissä tehden monenlaista yhteishyödyllistä, työväentaloja rakennettiin ja luotiin toimintaa. Samalla tavalla maalla rakennettiin nuorisoseuroja tai maamiesseuroja, yhteisiksi ja yhdessä. Lyhesti sanottuna kaikki tekeminen tähtäsi johonkin parempaan ja korkeampaan, ei vain omaan välittömään hyötyyn tai viihtymiseen.
Sitten Suomi rikastui. Kaikkien ei enää tarvinnut puuhata kaikkea aikaansa töissä tai harrastuksissa vaan vauraus tuntui riittävältä. Työntekö itselle kaikille tärkeiden asioiden eteen väheni hiljakseen ja uuden luomisesta siirryttiin rakennetusta nauttimiseen.
Mikä ongelma tässä sitten on? Emmekö ole rikkaampia kuin koskaan?
Ehkä, mutta emme välttämättä. Tuottavuutemme on maailman huippua työelämän osalta, mutta silti emme saa korjattua kouluja joissa lapsemme käyvät tai luotua sellaisia palveluja, joissa vanhukset voisivat viettää viimeiset vuotensa inhimillisissä olosuhteissa. Vaadimme kaiken itsellemme ja olemme sitä mieltä, että päivätyössä käytyämme voimme nostaa jalat pöydälle ja olla palveltavana, että voimme kuluttaa kaiken sen minkä tuotammekin, koska olemme ansainneet sen.
Yhteiskuntaa ei rakenneta kuluttamalla vaan luomalla uutta ja rakentamalla. Jossain kohtaa tämä asia on ymmärretty väärin ja katsomme vain ymmällämme maata, joka hiljalleen tuntuu vaipuvan työttömyyteen ja köyhyyteen ilman että kukaan osaa tehdä mitään. Samaan aikaa menestyneimmät poistuvat varoineen maasta joko hiljaisuudessa tai äänekkäästi kuten vaikkapa Björn Wahlroos, joka kritisoi mm. Suomen verotusta voimakkaasti muuttaessaan Ruotsiin hiljattain.
Jaottelen ajattelussani kansan karkeasti neljään ryhmään: yhdet ovat vaipuneet tappiomielialaan yhteiskunnasta syrjäytettyinä tai muuten pettyneinä, toiset vaativat radikaaleja uudistuksia perusturvan leikkaamisesta alkaen, kolmannet haluavat pitää vanhat rakenteet pystyssä millä hinnalla hyvänsä toivoen vanhojen aikojan palaavan ja neljännet haluavat vain itse hyötyä välittämättä koko kansan edusta. Olen jaottelussani karkea, mutta tällä haluan kuvastaa sitä kuvaa joka minulle tulee eteen joka päivä mediassa ja muuten yhteiskuntaa katsoessani.
Tämä maa tarvitsee vision. Vision paremmasta maasta ja maailmasta sekä uskottavan tien sen vision toteutumiseen. Siihen työhön tarvittaisiin kaikki, mutta suuri osakin riittää. Vaikka alussa viittasin Viroon en kuitenkaan halua Suomesta suoraan Viroa. Viroa kehitettiin ja kehitetään edelleen suuntaan, jossa häämöttää USA:n kaltainen yhteiskunta. Jokainen on oman onnensa seppä ja sitä onnea ei kukaan tarjoa ilmaiseksi vahingossakaan. Kaikki pyrkivät rikkauteen ja samalla luodaan yhteiskunta, jossa heikommista ihmisistä tai ympäristöstä ei tarvitse välittää.
Mitä siis haluaisin? Ennen kaikkea yhteiskunnan, jossa jokainen joka haluaa osallistua, voi osallistua. Haluaisin yhteiskunnan joka kannustaa osallistumaan vaikka kuinka pienellä panoksella ja yrittämään parhaansa, sekä omaksi että muiden hyödyksi. Suomesta rakennettiin hieno ja vauras maa kun visio oli selkeä, suurelle osalle yhteinen ja sen eteen haluttiin tehdä työtä. Miksei tämä onnistu enää? Ei se vaadi muuta kuin sitoutumista ja yhteistyötä, kaikilta tai edes mahdollisimman monilta.
Kommentit
Lähetä kommentti