Henkilökohtaista apua vanhuksille?

Henkilökohtainen apu on vammaispalvelulain (Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista) mukainen palvelu, jonka tarkoituksena on  edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia muiden kanssa yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä sekä ehkäistä ja poistaa vammaisuuden aiheuttamia haittoja ja esteitä. Henkilökohtainen apu on välttämätöntä toisen ihmisen antamaa apua niissä tavanomaiseen elämään liittyvissä toimissa, jotka henkilö tekisi itse, mutta vamman tai sairauden vuoksi hän ei selviä niistä itse sekä itsenäisen elämän mahdollistaja vaikeavammaiselle henkilölle.

Yksinkertaisimmillaan henkilökohtainen apu auttamista arjen yksinkertaisissa asioissa kuten asioinnissa, ruoanlaitossa, siivouksessa, peseytymisessä jne. Palvelu on hyvin asiakaslähtöistä ja perustuu vammaisen henkilön päivittäisiin, vaihteleviin tarpeisiin. Henkilökohtainen apu ei ole lääketieteellistä hoitoa tai sosiaalihuoltolain mukaista hoivaa; avustaja ei tarvitse muodollista koulutusta eikä mitään erityistä osaamista.

Kotihoito on sosiaalihuoltolain mukainen kotipalvelun ja kotisairaanhoidon muodostama kokonaispalvelu. Kotipalvelu on sisällöltään hyvin samantyyppinen kuin henkilökohtainen apu. Vanhemmat kotihoidon työntekijät muistavat vielä tilanteen 80-luvulta, jolloin henkilökuntaa oli paljon, asiakkaita vähän ja asiakkaiden kunto oli hyvä. Tuolloin toiminta vielä painottui kotipalveluun. Nykyisin tilanne on toinen, asiakkaita on paljon, he ovat huonokuntoisia ja sisällöllisesti kotipalvelu on antanut tilaa kotisairaanhoidolle, jossa oleellisin asia on vaipan vaihtaminen ja pikaisesti suoritetut muut (hoidolliset) toimenpiteet. Ajatus siitä, että hoitaja tekisi ruokaa, siivoaisi, asioisi vanhuksen kanssa tai ylipäätään olisi vanhuksen luona kerrallaan useita tunteja on utopiaa.

Miten on mahdollista, että vammaisia varten on olemassa hyvin toimiva palvelumuoto, joka sopisi erinomaisesti myös vanhustenhoitoon, mutta sitä ei siihen sovelleta? Lainsäädäntö on ilman muuta yksi este, mutta erilaisia kokeiluja olisi varmasti mahdollista tehdä ilman lakimuutoksiakin. Henkilökohtainen apu on helppoa toteuttaa ostopalveluna ja äärimmäisen joustavaa. Henkilökohtainen apu voi myös olla keino, jolla nuoria ja pitkäaikaistyöttömiä saadaan työllistettyä helposti. Alhaiset vaatimukset ja joustava työskentely (esim. osa-aikaisuus työkunnon mukaan, aktiivimallin ehtojen täyttäminen jne.) mahdollistavat sen, että alalle voi tulla helposti ilman koulutusta ja edeltävää osaamista. Toki palvelun luonne huomioiden ei ketä tahansa voida avustajaksi ottaa. Henkilökohtainen apu on myös hinnaltaan edullista verrattuna kotihoitoon. Kotihoidon tuntihinta ostettuna on vähintään n. 40 euroa. Henkilökohtaisen avun hinta ostettuna puolestaan on vain n. 20 euroa tunnilta. Ero julkisesti tuotettuun on vielä hieman suurempi. Henkilökohtaisella avulla voidaan pitkällä aikavälillä mahdollisesti myös säästää, jos asiakas pystyy elämään pidempään ilman säännöllistä kotihoitoa pelkän henkilökohtaisen avun varassa.

Esitän, että jokin kunta/sote-alue kokeilee henkilökohtaisen avun tarjoamista kaikille yli 75-vuotiaille vuoden ajan 5h/vko. Ainoana ehtona on, että henkilö ei ole palveluasumisen piirissä eikä pitkäaikaisessa laitoshoidossa.

Plussat:
+kotihoidon kokema paine vähenee
+kotihoito voi keskittyä hoidollisiin toimenpiteisiin
+asiakkaiden elämänhallinta lisääntyy
+asiakkaiden vaikutusmahdollisuudet saamansa palvelu sisältöön lisääntyvät
+työllisyysvaikutukset

Miinukset:
-palvelun kustannukset (5200 euroa/asiakas/vuosi)
-lisääntyneen asiakasohjauksen ja päätöksenteon vaatima työaika