Suomen valtiovarainministeri Petteri Orpo yhdessä Alankomaiden, Irlannin, Latvian, Liettuan, Ruotsin, Tanskan ja Viron kollegoidensa kanssa julkaisivat 6.3.2018 avoimen kannanoton EU:n ja EMU:n kehittämisestä (EU = Euroopan Unioni, EMU = Europan talous- ja rahaliitto ~ Euroalue). Kannanoton sisältö on tuttuakin tutumpaa: talouskuria ja jäsenvaltioiden vastuuta kansantalouksiensa tilasta. Pankkiunioni sentään on edelleen mukana. Tarkemmin voitte lukea asiasta täältä. Tätähän meille on jo vuosia toitotettu ja toimeenkin laitettu: julkinen talous on epätasapainossa pitkin Eurooppaa ja ainoa keino päästä piinasta on protestanttisessa hengessä säästää enemmän ja kuluttaa vähemmän. Velka on syntiä ja julkinen velka vasta syntiä onkin, koska sanonnan mukaan sen maksavat lapsemme. Mantraan kuuluu olennaisena osana se, että julkisen talouden tasapaino korjaa maagisesti myös kansantalouksien ongelmat.
Ministereiden kannanoton pääviesti on, että yhteisvastuuta ei tule lisätä ja että vakaus- ja kasvusopimusta (VKS) tulee noudattaa (Kyseessä on juurikin se sopimus, joka määrittelee julkisen talouden alijäämän rajaksi 3%/bkt ja julkisen talouden velkaantumisen rajaksi 60%/bkt.). Huutelu sopimuksen noudattamisen perään on erikoista, koska näiden rajojen sisällä ei ole pysynyt yksikään euromaa ja tälläkin hetkellä ne täyttää vain muutama pieni euromaa (Viro, Luxemburg, Malta, Latvia ja Alankomaat) Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että Saksa pystyy valtavan ylijäämänsä turvin saavuttamaan 60%:n rajan viimeistään 2020-luvun alkupuolella. Sen sijaan mm. Italia, Kreikka, Portugali, Espanja, Belgia ja Ranska eivät tule nähtävissä olevassa tulevaisuudessa näiden keinotekoisten rajojen sisään mahtumaan.
Mitä VKS:n määrittämiin rajoihin pyrkiminen sitten tarkoittaisi? Hyvän käsityksen saa esimerkiksi lukemalla Mark Blythin kirjan Austerity: the history of a dangerous idea (suom. Talouskuri: vaarallisen opin historia). Kirjassa kerrotaan kuinka Euroopan valtiot pyrkivät määrätietoisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen takaisin kultakantaan, sotaa edeltäneellä pariteetilla (kurssilla/hinnalla). Seurauksena oli työttömyyttä, palkkojen laskua, talouden romahduksia jne. sekä mahdollisesti myös äärioikeiston nousu. Sanalla sanoen seurauksena oli talouskuria sellaisessa mittakaavassa, johon vertaista saa nykypäivänä hakea. Kreikka osuu ehkä lähimmäksi sitä myllyä, johon Länsi-Eurooppa ajoi itsensä vajaat 90 vuotta sitten. Sotien välillä talouskasvu ei Euroopassa lähtenyt merkittävästi liikkeelle ennen kuin kultakannasta luovuttiin mm. Saksassa heti kansallissosialisten valtaannousun jälkeen. Kultakantaa voi tietyin rajauksin verrata nykyiseen Euro-järjestelmään. Ainoa merkittävä ero on, että kultakannasta voi irrota tai vaihtokurssia voi muuttaa. Eurosta sen sijaan ei voi erota (ainkaan helposti) eikä vaihtoarvoa voi muuttaa. Tästä asiasta puhuu erinomaisesti mm. Yanis Varoufakis täällä.
Kuitenkin...
Ylivelkaantuminen on ongelma. Ongelma koskee niin kotitalouksia, yrityksiä kuin julkista sektoriakin ympäri Eurooppaa. Lääkkeet velkaantumiseen ovat olemassa ja ne ovat tunnettuja: inflaatio, devalvaatio, sisäinen devalvaatio (talouskuri) ja "maksukyvyttömyys". Maksukyvyttömyys on heittomerkeissä, koska valtioiden on mahdollista jättää lainansa maksamatta ilman konkurssi- tai vastaavaa menettelyä, jossa omaisuus jaetaan velkojille. Kotitalouksilla ja yrityksillä tällaista mahdollisuutta ei ole.
Euroa käyttöönotettaessa valtot ovat luopuneet devalvaatiomahdollisuudesta. Euroopan keskuspankin (EKP) perussopimuksessa inflaation torjunta on ainoa tavoite. Jäljelle jäävät niin ollen talouskuri (sisäinen devalvaatio) ja maksukyvyttömyys. Kreikan koe osoitti, että maksukyvyttömyys ei ole vaihtoehto, jonka edistämiseen suhtauduttaisiin suopeasti. EKP, Euroopan komissio ja Kansainvälinen valuuttarahsto (IMF) Euromaiden myötävaikutuksella käytännössä veivät Kreikan itsenäisyyden ja pakottivat voimaan talouskuripolitiikat, joiden tarkoituksena oli vain ja ainoastaan taata länsi-eurooppalaisten pankkien saatavat Kreikasta. EU ja EMU eivät suvaitse muuta sopeutustapaa kuin talouskuri.
Velkaantumisen perimmäinen syy ei kuitenkaan ole rahan lainaaminen itsessään, vaan se löytyy kansantalouksien vaihtotaseesta. Euroaluetta luotaessa ajatuksena oli, että yhteisvalutaan ja talouskurisääntöjen vallitessa kaikkien euromaiden kilpailukyky nousisi samalle tasolle Saksan kanssa. Tällöin euromaiden välinen kilpailuasetelma kaupasta ja taloudesta tasoittuisi ja euromaiden keskinäiset vaihtotaseet tasapainottuisivat. Varmemmaksi vakuudeksi EKP:n ainoaksi tehtäväksi määrättiin inflaation suitsiminen. Lisäksi euro todettiin poliittisesti peruuttamattomaksi.
Kaaavailtua talouksien yhdentymistä sen sijaan ei tapahtunut. Saksalaiset pysyivät saksalaisina (euron suhteellinen heikkous avusti ja avustaa edelleen Saksan kilpailukykyä) ja etelä-eurooppalaiset pysyivät etelä-eurooppalaisina (euron suhteellinen kalleus heikensi ja heikentää edelleen Etelä-Euroopan maiden kilpailukykyä). Suomen osalta voi sanoa, että Suomi hyötyi pitkään Eurosta Saksan tapaan. Suomea kuitenkin kohtasi epäsymmetrinen Nokia- ja metsäteollisuusmuotoinen shokki, joka muutamassa vuodessa pyyhkäisi 10 mrd euroa vuosittaisesta teollisuustuotannosta sekä viennistä. Suomi siirtyi näin sujuvasti taloudellisesti pohjois-euroopasta etelä-eurooppaan: velkaantuvien alijäämämaiden kerhoon, joiden liikkumatilaa saksalainen euro kahlitsee. Siirtymä takaisin on pitkä ja kenties saavutettavissa ensi vuosikymmenellä. Muun Euro-alueen osalta Euro pitää yllä vaihtotaseen epätasapainoa, joka jatkuvasti antaa muutamille maille (etenkin Saksa) ja vie kaikilta muilta (etenkin Italia, Ranska, Espanja, Portugali, Kreikka). Ongelmaa ei kuitenkaan haluta katsoa silmiin, sen annetaan pahentua.
Mikä pahinta...
Orpo ja kumppanit tietävät kyllä kaiken edellä kirjoitetun. Orpo myös tietää olevansa väärässä joukossa, mutta kuuluminen pohjoiseen kerhoon eteläisen kerhon sijaan on kokoomuslaiselle valtiovarainministerille liian suuri kunniakysymys. Orpo veti nimensä paperiin, jonka sisältö on paitsi haitallinen koko euroalueelle, myös myrkyllinen Suomelle. Ainoa toivo on, että Suomi voisi taas päästä Saksan kilpailukyvyn tasolle ja hyötyä Eurosta entiseen tapaan. Euroaluetta ei voi pelastaa talouskurilla. Sen voi pelastaa fiskaalisella unionille, inflaatiota tuottavalla politiikalla tai hallitulla velkojen alaskirjauksella, etenkin Etelä-Euroopassa TAIKKA näiden kolmen maltillisella yhdistelmällä. Mikään näistä keinoista ei myöskään ole kertaluontoinen, vaan jatkuva mekanismi.
Euroopan talouspäättäjille haluaisin antaa vain yhden viestin: lukekaa kirjoja, mielellään sellaisia, joissa analysoidaan viimeisen vuosikymmenen talouskehitystä ja erilaisia poliitikoita sen tiimoilta. Toiseksi sanoisin, että saman asian kokeileminen uudelleen ja uudelleen odottaen erilaista lopputulosta on hulluutta. Talouskuri ei toiminut sotien välisenä aikana, se ei ole toiminut tällä vuosikymmenellä eikä se toimi tulevaisuudessakaan.
Ministereiden kannanoton pääviesti on, että yhteisvastuuta ei tule lisätä ja että vakaus- ja kasvusopimusta (VKS) tulee noudattaa (Kyseessä on juurikin se sopimus, joka määrittelee julkisen talouden alijäämän rajaksi 3%/bkt ja julkisen talouden velkaantumisen rajaksi 60%/bkt.). Huutelu sopimuksen noudattamisen perään on erikoista, koska näiden rajojen sisällä ei ole pysynyt yksikään euromaa ja tälläkin hetkellä ne täyttää vain muutama pieni euromaa (Viro, Luxemburg, Malta, Latvia ja Alankomaat) Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että Saksa pystyy valtavan ylijäämänsä turvin saavuttamaan 60%:n rajan viimeistään 2020-luvun alkupuolella. Sen sijaan mm. Italia, Kreikka, Portugali, Espanja, Belgia ja Ranska eivät tule nähtävissä olevassa tulevaisuudessa näiden keinotekoisten rajojen sisään mahtumaan.
Mitä VKS:n määrittämiin rajoihin pyrkiminen sitten tarkoittaisi? Hyvän käsityksen saa esimerkiksi lukemalla Mark Blythin kirjan Austerity: the history of a dangerous idea (suom. Talouskuri: vaarallisen opin historia). Kirjassa kerrotaan kuinka Euroopan valtiot pyrkivät määrätietoisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen takaisin kultakantaan, sotaa edeltäneellä pariteetilla (kurssilla/hinnalla). Seurauksena oli työttömyyttä, palkkojen laskua, talouden romahduksia jne. sekä mahdollisesti myös äärioikeiston nousu. Sanalla sanoen seurauksena oli talouskuria sellaisessa mittakaavassa, johon vertaista saa nykypäivänä hakea. Kreikka osuu ehkä lähimmäksi sitä myllyä, johon Länsi-Eurooppa ajoi itsensä vajaat 90 vuotta sitten. Sotien välillä talouskasvu ei Euroopassa lähtenyt merkittävästi liikkeelle ennen kuin kultakannasta luovuttiin mm. Saksassa heti kansallissosialisten valtaannousun jälkeen. Kultakantaa voi tietyin rajauksin verrata nykyiseen Euro-järjestelmään. Ainoa merkittävä ero on, että kultakannasta voi irrota tai vaihtokurssia voi muuttaa. Eurosta sen sijaan ei voi erota (ainkaan helposti) eikä vaihtoarvoa voi muuttaa. Tästä asiasta puhuu erinomaisesti mm. Yanis Varoufakis täällä.
Kuitenkin...
Ylivelkaantuminen on ongelma. Ongelma koskee niin kotitalouksia, yrityksiä kuin julkista sektoriakin ympäri Eurooppaa. Lääkkeet velkaantumiseen ovat olemassa ja ne ovat tunnettuja: inflaatio, devalvaatio, sisäinen devalvaatio (talouskuri) ja "maksukyvyttömyys". Maksukyvyttömyys on heittomerkeissä, koska valtioiden on mahdollista jättää lainansa maksamatta ilman konkurssi- tai vastaavaa menettelyä, jossa omaisuus jaetaan velkojille. Kotitalouksilla ja yrityksillä tällaista mahdollisuutta ei ole.
Euroa käyttöönotettaessa valtot ovat luopuneet devalvaatiomahdollisuudesta. Euroopan keskuspankin (EKP) perussopimuksessa inflaation torjunta on ainoa tavoite. Jäljelle jäävät niin ollen talouskuri (sisäinen devalvaatio) ja maksukyvyttömyys. Kreikan koe osoitti, että maksukyvyttömyys ei ole vaihtoehto, jonka edistämiseen suhtauduttaisiin suopeasti. EKP, Euroopan komissio ja Kansainvälinen valuuttarahsto (IMF) Euromaiden myötävaikutuksella käytännössä veivät Kreikan itsenäisyyden ja pakottivat voimaan talouskuripolitiikat, joiden tarkoituksena oli vain ja ainoastaan taata länsi-eurooppalaisten pankkien saatavat Kreikasta. EU ja EMU eivät suvaitse muuta sopeutustapaa kuin talouskuri.
Velkaantumisen perimmäinen syy ei kuitenkaan ole rahan lainaaminen itsessään, vaan se löytyy kansantalouksien vaihtotaseesta. Euroaluetta luotaessa ajatuksena oli, että yhteisvalutaan ja talouskurisääntöjen vallitessa kaikkien euromaiden kilpailukyky nousisi samalle tasolle Saksan kanssa. Tällöin euromaiden välinen kilpailuasetelma kaupasta ja taloudesta tasoittuisi ja euromaiden keskinäiset vaihtotaseet tasapainottuisivat. Varmemmaksi vakuudeksi EKP:n ainoaksi tehtäväksi määrättiin inflaation suitsiminen. Lisäksi euro todettiin poliittisesti peruuttamattomaksi.
Kaaavailtua talouksien yhdentymistä sen sijaan ei tapahtunut. Saksalaiset pysyivät saksalaisina (euron suhteellinen heikkous avusti ja avustaa edelleen Saksan kilpailukykyä) ja etelä-eurooppalaiset pysyivät etelä-eurooppalaisina (euron suhteellinen kalleus heikensi ja heikentää edelleen Etelä-Euroopan maiden kilpailukykyä). Suomen osalta voi sanoa, että Suomi hyötyi pitkään Eurosta Saksan tapaan. Suomea kuitenkin kohtasi epäsymmetrinen Nokia- ja metsäteollisuusmuotoinen shokki, joka muutamassa vuodessa pyyhkäisi 10 mrd euroa vuosittaisesta teollisuustuotannosta sekä viennistä. Suomi siirtyi näin sujuvasti taloudellisesti pohjois-euroopasta etelä-eurooppaan: velkaantuvien alijäämämaiden kerhoon, joiden liikkumatilaa saksalainen euro kahlitsee. Siirtymä takaisin on pitkä ja kenties saavutettavissa ensi vuosikymmenellä. Muun Euro-alueen osalta Euro pitää yllä vaihtotaseen epätasapainoa, joka jatkuvasti antaa muutamille maille (etenkin Saksa) ja vie kaikilta muilta (etenkin Italia, Ranska, Espanja, Portugali, Kreikka). Ongelmaa ei kuitenkaan haluta katsoa silmiin, sen annetaan pahentua.
Mikä pahinta...
Orpo ja kumppanit tietävät kyllä kaiken edellä kirjoitetun. Orpo myös tietää olevansa väärässä joukossa, mutta kuuluminen pohjoiseen kerhoon eteläisen kerhon sijaan on kokoomuslaiselle valtiovarainministerille liian suuri kunniakysymys. Orpo veti nimensä paperiin, jonka sisältö on paitsi haitallinen koko euroalueelle, myös myrkyllinen Suomelle. Ainoa toivo on, että Suomi voisi taas päästä Saksan kilpailukyvyn tasolle ja hyötyä Eurosta entiseen tapaan. Euroaluetta ei voi pelastaa talouskurilla. Sen voi pelastaa fiskaalisella unionille, inflaatiota tuottavalla politiikalla tai hallitulla velkojen alaskirjauksella, etenkin Etelä-Euroopassa TAIKKA näiden kolmen maltillisella yhdistelmällä. Mikään näistä keinoista ei myöskään ole kertaluontoinen, vaan jatkuva mekanismi.
Euroopan talouspäättäjille haluaisin antaa vain yhden viestin: lukekaa kirjoja, mielellään sellaisia, joissa analysoidaan viimeisen vuosikymmenen talouskehitystä ja erilaisia poliitikoita sen tiimoilta. Toiseksi sanoisin, että saman asian kokeileminen uudelleen ja uudelleen odottaen erilaista lopputulosta on hulluutta. Talouskuri ei toiminut sotien välisenä aikana, se ei ole toiminut tällä vuosikymmenellä eikä se toimi tulevaisuudessakaan.
Kommentit
Lähetä kommentti